Kaksi viikkoa. Mikä tässä muka on niin vaikeata?

Kaksi viikkoa tulee täyteen tänään. Vieläkin tämä on helpompaa kuin kuvittelin, vaikka yllättävissä tilanteissa onkin ollut aika tiukkaa. Kirjoittaminenkin on jäänyt vähän vähemmälle, vaikka tekstiä onkin päässä pyörinyt. Puretaan tässä sitten kerralla tuntoja useamman päivän edestä.

Käsi pystyyn virheen merkiksi. Klassinen virhe alkuviikosta, päätin käydä kaupassa suoraan työpäivän jälkeen. Lounaasta oli jo vierähtänyt useampi tunti ja vähän jo väsytti. Kaupassa alkoi rehellisesti kiukuttaa, kun en saanut ostaa karkkia. Täysin lapsenomaista kiukkua ja mökötystä aina karkkihyllyt ohitettaessa. Jälkikäteen oli pakko nauraa asialle, joska muuten oma käytös olisi kai lähinnä itkettänyt.

Ja ajatus siitä, että arki on hyvä ja helppoa. Ehkä asia ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Periaatteessa arkipäivillä on tosiaan oma selkeä rytminsä hereilläolon, ulkoilun ja ruokailun suhteen. Täämä viikko on kuitenkin taas ollut alalle typillinen säännöllisen epäsäännöllinen joka suhteessa, eli aikaisia aamuja, pitkiä ja kiireisiä päiviä, päänsärkyjä, muuttoa ja kaikkea muuta normista poikkeavaa. Tätäkin kirjoitusta teen työpöytäni ääressä kilpailun avauspuheiden ja palkintojenjaon välisenä aikana. Alkuviikon lenkin jälkeen sykemittari onkin saanut levätä rauhassa keittiön sivupöydällä. Muiden päivien säännöllinen epäsäännöllisyys näkyy hyvin Loopin datasta; ti-pe saavutetut aktiivisuusprosentit ovat 37, 37, 39 ja 44..

Tänään on iltasuunnitelmissa on lenkki, lenkkisauna ja hyvä pihvi. Hetken rauhoittuminen kotona ennen reilun viikon mittaista rypistystä. Huomenna siirrytään pois rutiineista. Aika pakata kamat ja lähteä muutaman päivän kokous- ja pelimatkalle. Luvassa reilusti golfia ja pitkiä iltoja ravintoloissa. Kävelyä ja unenpuutetta. Toivottavasti reilusti itsehillintää "normaalien ruokajuomien" kanssa jottei väsymys ainakaan kertaannu. Torstaina saakin sitten sykkiä perjantain ja lauantain tapahtumien järjestelyjen ja viikon arkirutiinien parissa. Viikon päästä päivä töissä ja töistä suoraan saareen loistoseurassa. Mahtava nähdä ystäviä ja saada olla hetki oma itsensä, kunhan vaan jaksan.

Tiedättekö muuten mikä reissaamisessa jännittää eniten? Olen tottunut siihen, että hotellihuoneessa minulla on aina karkkia mukana. Vaikka työ- ja pelimatkoilla on aina minuuttiaikataulu ja kiire, olen aina ehtinyt hetken lojua sängyllä ja ahmia karkkia Facebookia selatessa tai televisiota katsoessa. Joskus se oma aika on löytynyt keskellä yötä, mutta aina se on löytynyt. Hetki itselle ja hetki aikaa rauhoittua. Muistan tammikuussakin lähteneeni keskellä yötä muiden siirryttyä nukkumaan lähteneeni ulos etsimään Lontoosta kioskia joka myisi minulle karkkia. SoHon kadut tuli tutuiksi ja ostin varmasti elämäni kalleimman Twixin. 2,65 puntaa. Oli joka pennyn arvoinen. :D
Nytkin tuo päivittäinen oma hetki tarvitaan, mutta miten se sujuu ilman karkkia? Se mietityttää näin etukäteen.

Söin tänään töissä aamiaiseksi kaksi siivua pekonia, paistetun munan, kaksi palaa paahtoleipää, tomaattia, kurkkua, salaattia, tuoremehun ja kahvia. Ähky ja pieni morkkis, mutta kummasti siitä sai energiaa. Ähkyn tunne täytyy pitää kurissa, yksi ateria kerrallaan.

Kaksi viikkoa on siis pikkuhiljaa paketissa. Koska on kulunut tarpeeksi aikaa, että voin hyvällä omallatunnolla syödä vähän karkkia? Tuleeko sitä enää koskaan?

Se tunne.

Eli nälkä. Kotikutoisella keittiöpsykologialla olen onnistumaan diagnosoimaan itselläni vääristyneen näläntunteen, tai ainakin vääristyneen tavan reagoida tunteeseen. Tämä on tullut erittäin selväksi kuluneen viikon aikana, jolloin olen monta kertaa kysynyt itseltäni, onko minulla todella nälkä, vai kuvittelenko vaan? Onko tämä "nälkä" todellisuudessa vaan toimettomuuden ilmentymä, eli haluanko vain jotain tehdäkseni alkaa tunkea ruokaa, tai siis karkkia suuhuni? Miltä oikea nälkä tuntuu? Miksi minua pelottaa nälkä niin paljon, että siitä tunteesta pitää päästä eroon nopeasti? Kestän erityisesti henkisesti melkein mitä tahansa kipua paremmin kuin nälkää.

Otetaan tämä päivä esimerkiksi. Aamupäivä meni töissä tietokoneen ääressä, kunnes huomasin kellon olevan 12, eli lounasaika. Päätin ottaa lautasellisen mainiota kaali-jauhelihakeittoa, jossa siis ei ole paljoa muuta kuin kaalia, jauhelihaa ja porkkanoita, sekä tietenkin mausteita. Mielestäni minulla ei ollut ruokailua aloittaessani nälkä, mutta söin kuitenkin, koska en ollut koko päivänä syönyt vielä muuta kuin purkkaa ja kahvia. Keiton määrä oli varsin maltillista, mutta kuitenkin siitä tuli oikein täysinäinen olo. Tuo tunne ei kuitenkaan kestänyt paljoa kahta tuntia enempää, jolloin aloin tuntea kovaa nälkää. Ymmärrän, että en todellakaan ole nauttinut tänään riittävää määrää kaloreita, tai siis kulutustani vastaavaa määrää, mutta en luota oman kehoni viesteihin. En halua syödä. 

Mutta kuten kaikki jotka ovat olleet kehittämässä minua, niin (entinen) PT:ni Iina, kuin lääkärinikin ovat todenneet, minun pitää syödä riittävän usein ja riittävän paljon, jotta ahmimisreaktio pysyy poissa. Ymmärrän hyvin kehoani siinä, että riittävän pitkään näännytettyäni sitä kehoni pakottaa minut paikkaamaan tuon vajeen ja helpoiten se tapahtuu tiiviillä ja nopealla energialla, eli karkilla. Uskon myös Patrik Borgin teksteihin siinä, että varsinaisia poppakonsteja juuri makeanhimon kampittamiseen ei ole, vaan himo pysyy poissa ainoastaan oikeanlaisella ja riittävällä ruokavaliolla. 

Takaisin tähän päivään. Ajaessani töistä kotiin annoin taas mielihaluilleni periksi ja kävin ostamassa pensasmustikoita ja vadelmia. "Näitä on sitten kiva syödä rahkan kanssa" oli pettämätön perusteluni. No, kotiin päästyäni huitaisin ensimmäisenä naamaani pari desiä vadelmia ja varmaankin lähemmäs puoli litraa mustikoita. Nyt ei ole nälkä. Mutta hoidinko tilanteen taas järkevimmällä mahdollisella tavalla? Tuskin. Se rahkakin on edelleen turvassa jääkaapissa.

Ja ne tunteet. En siis taida oikein tietää milloin nälkä on kehon viestiä todellisesta energiantarpeesta, milloin vain tekosyy alkaa syödä tekemisen puutteen vuoksi? Tähän yritän nyt aktiivisesti keskittyä ja  opetella tuntemaan tuntemuksiani paremmin.

Mutta aivan kuten on olemassa toinenkin Skywalker (sori, en voi vastustaa huonoa huumoria), on olemassa myös toinen tunne. Pimean puolen Nälkä, eli Ähky. Kuten tiedätte, onnistuin joitain vuosia sitten karistamaan lähes 40 kiloa painoa, jonka tein suorinta mahdollista reittiä. Näännyttämällä ja liikkumalla. Viimeisinä kuukausina sallin itselleni päivittäin enintään 500 kcal:n edestä ruokaa, ja vastapainoksi minun piti polttaa liikkumalla vähintään 1 000 kcal. Kuitenkin niin, että viikossa oli poltettava vähintään 10 000 kcal. Tämä tarkoitti perusaineenvaihdunnan kanssa noin 3 000 kcal vajetta jokaiselle päivälle, joka johti kaikkiin niihin ongelmiin, mistä jokainen ravitsemuksesta ymmärtävä kertoo. Toki läskiäkin paloi, mutta lihasta meni saman verran. Kroppa oli niin julmassa hälytystilassa, että se tarttui jokaiseen kaloriin kuin vimmattu ja alkoi heti jemmata kaiken mahdollisen energian, kun taas annoin itselleni luvan syödä. Ja näin jälkikäteen ajatellen, se pahin seuraus oli vääristynyt ähkyn tunne. Kaikesta syömisestä tuli epämiellyttävä olo. Kroppa ei halunnut enää ruokaa, ei missään muodossa eikä mitään määriä. Samalla kuitenkin kroppa huutaa itseensä energiaa, jolloin syntyi väistämättä syömishäiriö. Kun siihen vielä lisätään karkkihiiren logiikkaa, eli saadessani taas syödä karkkia, olin valmis tinkimään kaikesta muusta ruoasta, paitsi karkista. Toisin sanoen kaikki muu sai jäädä, mutta karkkia söin taas päivittäin.

Eli. Oikean nälän tunnistamisen lisäksi minun pitää oppia uudestaan tuntemaan oikealla tavalla kylläisyyttä. Syöminen ei automaattisesti johda ähkyyn, vaan sopivasti täysi olo on hyvä olo. 

On muuten ollut hämmentävää myöntää itselleen, että minulla on syömishäiriö. Ongelman tunnustaessani olin lähes 35-vuotias, 92-kiloinen aikuinen mies. Olen aina halunnut olla se vahva ihminen, joka kantaa vastuunsa ja huolehtii läheisistään, kun sitten yht'äkkiä huomaankin tekeväni pahaa sille kaikkein lähimmälle, eli itselleni. 

Monen monta kertaa olen onnistunutkin lakaisemaan ongelman pois silmistä ja kuvitellut olevani edelleen se hoikka poika, joka ihan kohta taas mahtuu A 52 pukuun ja 41 cm kauluksiseen paitaan. No, pukuja ja paitoja on tullut viime aikoina ostettua aina uudet joka tilaisuuteen, kun edelliset eivät ole mahtuneet. Puvut taitavat nyt olla C 54 ja paidat 44 cm kauluksella. Muutenkin vaatteet ovat hivuttautuneet mediumista takaisin XL:ään. Silti onnistun uskottelemaan itselleni, että eivät muut varmaan edes huomaa pientä painonnousuani. Kunnes sitten näen kuvia itsestäni. Miten niistä voikin tulla niin paha mieli, vaikka todellisuus tulee vastaa aina vaa'alla käydessäni ja ihan kaikessa muussakin elämisessä. Jopa palapelin tekeminen on mahdottomuus, kun en jaksa seistä etukenossa pöydän yllä 10 minuuttia pidempään. 

Painoa on nyt 105 kiloa ja painoindeksi melko tarkkaan 30. Siinä se nyt on. Koko karu totuus. Ja vaikka tämä blogi tosiaan keskittyykin lähinnä karkista vieroittautumiseen, on nämä numerot hyvä pitää esillä aina ajoittain. Onhan se kiva tietää miten ne kehittyvät fiilisten kanssa. Numeroille ei vaan tällä kertaa saa antaa liikaa valtaa. Toivottavasti olen oppinut.

Edit. Lisätään tähän nyt pieni kuvakollaasi kesästä 2008 kesään 2014. 120 -> 81 -> 105.