Praha-Peuramaa-Brunka. Kolme viikkoa ja vähän päälle.

Ihan tosi. Yli kolme viikkoa takana, eikä tunnu missään. Mennyt viikko oli juuri niin hektinen kuin ajattelinkin, itse asiassa jopa vähän tiukempikin.

Hyvät asiat ensin. Elämä ilman karkkia on ihan lasten leikkiä. Miksi tämä on tuntunut niin vaikealta? Muutaman kerran olen lähinnä kaivannut peiton alle kömpimistä ison karkkiämpärin ja iPadin kanssa, viettämään aikaa jonkun leffan parissa. Muuten, ei mitään mielihaluja.

No sitten ne huonot. Rutiiniton viikko tarkoittaa syömistä, juomista, valvomista ja tupakointia. Päivästä toiseen. Olo on aivan kaamea; väsynyt, turvonnut ja flegmaattinen. Onneksi kalenteri näyttää tuleville viikoille vain normaalia duunia, eikä yhtään työ- tai siviiliedustamista. Koko kehon detoxi alkaa nyt, eli vettä, hyvää ruokaa ja lenkkeilyä. Rauhallisesti ja hyvällä fiiliksellä.

Muuten, ne kaurakeksit. On ne vaan ihan älyttömän hyviä. Sen verran aion kiristää lakkoani, että jätän keksitkin pois.

Ja salitreeniohjelmaa pitäisi alkaa toteuttaa. Iina lupasi mulle ohjelman. Funtastic.

Edit. Tällaiseen törmäsin tänään: http://yle.fi/uutiset/sanna_ukkola_sokerilla_kyllastetyt_lapset/7429519?fb_action_ids=10153122404249115&fb_action_types=og.recommends

Kaksi viikkoa. Mikä tässä muka on niin vaikeata?

Kaksi viikkoa tulee täyteen tänään. Vieläkin tämä on helpompaa kuin kuvittelin, vaikka yllättävissä tilanteissa onkin ollut aika tiukkaa. Kirjoittaminenkin on jäänyt vähän vähemmälle, vaikka tekstiä onkin päässä pyörinyt. Puretaan tässä sitten kerralla tuntoja useamman päivän edestä.

Käsi pystyyn virheen merkiksi. Klassinen virhe alkuviikosta, päätin käydä kaupassa suoraan työpäivän jälkeen. Lounaasta oli jo vierähtänyt useampi tunti ja vähän jo väsytti. Kaupassa alkoi rehellisesti kiukuttaa, kun en saanut ostaa karkkia. Täysin lapsenomaista kiukkua ja mökötystä aina karkkihyllyt ohitettaessa. Jälkikäteen oli pakko nauraa asialle, joska muuten oma käytös olisi kai lähinnä itkettänyt.

Ja ajatus siitä, että arki on hyvä ja helppoa. Ehkä asia ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Periaatteessa arkipäivillä on tosiaan oma selkeä rytminsä hereilläolon, ulkoilun ja ruokailun suhteen. Täämä viikko on kuitenkin taas ollut alalle typillinen säännöllisen epäsäännöllinen joka suhteessa, eli aikaisia aamuja, pitkiä ja kiireisiä päiviä, päänsärkyjä, muuttoa ja kaikkea muuta normista poikkeavaa. Tätäkin kirjoitusta teen työpöytäni ääressä kilpailun avauspuheiden ja palkintojenjaon välisenä aikana. Alkuviikon lenkin jälkeen sykemittari onkin saanut levätä rauhassa keittiön sivupöydällä. Muiden päivien säännöllinen epäsäännöllisyys näkyy hyvin Loopin datasta; ti-pe saavutetut aktiivisuusprosentit ovat 37, 37, 39 ja 44..

Tänään on iltasuunnitelmissa on lenkki, lenkkisauna ja hyvä pihvi. Hetken rauhoittuminen kotona ennen reilun viikon mittaista rypistystä. Huomenna siirrytään pois rutiineista. Aika pakata kamat ja lähteä muutaman päivän kokous- ja pelimatkalle. Luvassa reilusti golfia ja pitkiä iltoja ravintoloissa. Kävelyä ja unenpuutetta. Toivottavasti reilusti itsehillintää "normaalien ruokajuomien" kanssa jottei väsymys ainakaan kertaannu. Torstaina saakin sitten sykkiä perjantain ja lauantain tapahtumien järjestelyjen ja viikon arkirutiinien parissa. Viikon päästä päivä töissä ja töistä suoraan saareen loistoseurassa. Mahtava nähdä ystäviä ja saada olla hetki oma itsensä, kunhan vaan jaksan.

Tiedättekö muuten mikä reissaamisessa jännittää eniten? Olen tottunut siihen, että hotellihuoneessa minulla on aina karkkia mukana. Vaikka työ- ja pelimatkoilla on aina minuuttiaikataulu ja kiire, olen aina ehtinyt hetken lojua sängyllä ja ahmia karkkia Facebookia selatessa tai televisiota katsoessa. Joskus se oma aika on löytynyt keskellä yötä, mutta aina se on löytynyt. Hetki itselle ja hetki aikaa rauhoittua. Muistan tammikuussakin lähteneeni keskellä yötä muiden siirryttyä nukkumaan lähteneeni ulos etsimään Lontoosta kioskia joka myisi minulle karkkia. SoHon kadut tuli tutuiksi ja ostin varmasti elämäni kalleimman Twixin. 2,65 puntaa. Oli joka pennyn arvoinen. :D
Nytkin tuo päivittäinen oma hetki tarvitaan, mutta miten se sujuu ilman karkkia? Se mietityttää näin etukäteen.

Söin tänään töissä aamiaiseksi kaksi siivua pekonia, paistetun munan, kaksi palaa paahtoleipää, tomaattia, kurkkua, salaattia, tuoremehun ja kahvia. Ähky ja pieni morkkis, mutta kummasti siitä sai energiaa. Ähkyn tunne täytyy pitää kurissa, yksi ateria kerrallaan.

Kaksi viikkoa on siis pikkuhiljaa paketissa. Koska on kulunut tarpeeksi aikaa, että voin hyvällä omallatunnolla syödä vähän karkkia? Tuleeko sitä enää koskaan?

10. päivä. Piru molemmilla olkapäillä.

Eilen se todellakin alkoi. Illalla, sateesta ja päiväunista huolimatta pääsin ulos lenkille. Ilman kannustavaa seuraa se ei varmaankaan olisi tapahtunut. Suurta urheilujuhlaa ei eilen vielä nähty, mutta reipas hölkkää ja kävelyä yhdistelevä lenkki, pituudeltaan varmaan hivenen alle 10 km. Aikaa kului 1:19 ja koira ainakin väsähti.

Olin jo unohtanut kylkipistot ja muut ikävä vaivat, mitä aloittelevalle lenkkeilijälle tulee. Nyt kylkipisto iski jo sadan metrin hölkän jälkeen, ensimmäinen konkreettinen muistutus siitä, että sykemittari on ollut käytössä viimeksi 30.6.2014.  Kaiken sen ikävän alta kuitenkin ajoittain pääsi paistamaan pieni tuulahdus siitä juoksun tuomasta hyvästä olosta ja rauhasta aivan kuin muistuttaakseen minua urheilemisen ilosta. "Tämä ei aina tunnu pahalta, vaan tämä on nautinto", piru vasemmalla olkapäällä sanoi.

Ja ei, en ole unohtanut, että piru istui viimeksi oikealla olkapäällä. Molemmilla puolilla asuu piru. Oikea haluaa minun keskittyvät helppoon ja nopeaan tyydytykseen, vasen taas haluaa saada minut koukkuun jatkuvaan paremmuuden tavoitteluun. Kumman tahansa enkeliksi kutsuminen olisi itsensä huijaamista. Kaikilla on agenda, kukaan ei ole sydämeltään puhdas.

Lenkin jälkeen söin mainion salaatin eläimellisellä ruokahalulla, jonka jälkeen aika pian tulikin syvä uni. En ole pitkään aikaan nukkunut noin sikeästi. Väsynyt kroppa, vähän jo viileämpi ilma ja sateen ropina ikkunan takana on yhtä kuin onnellinen yö.

Koitan nyt ottaa alun iisisti. Tänään on vielä illan ohjelma auki, jotain kai pitäisi tehdä? Ei mitään raskasta vielä. Ideoita? Alla vielä eilisen lenkin data.

9. päivä. Arjen helppous.

Miten helppoa onkaan pitää rytmistä ja ruokailusta kiinni töissä, varsinkin näin kesäaikaan. Alle kymmenen metriä omasta työpöydästä sijaitsee Suomen parhaisiin lukeutuva golfravintola, joka tarjoilee loistavaa sapuskaa joka ikinen päivä. Ja kahvia. Mainiota kahvia on tarjolla heti ovesta sisään saapuessa aamulla, voi heti ottaa kupin mukaan matkalla alakertaan.

Viikonlopuissa oikeasti vaikeinta on selkeän rytmityksen puute. Aamut usein venyvät nukkuessa ja muuten vaan möllöttäessä niin putkälle, että vihdoin ruokaa saadessa on jo kiljuva nälkä. Lounas yleensä jää hyvin kevyeksi ja illalla onkin sitten taas nälkä. Nälkä ja toimettomuus telkkarin ääressä ajaa herkästi ajatukset kohti karkkia. Ei sen maun takia, vaan tekemisen vuoksi. Telkkarin ääressä tarvitsee jotain tekemistä. Tänä viikonloppuna piti vielä valvoa myöhään yöhän joka ilta PGA Championshipin johdosta, mutta ilman karkkia kuitenkin. Joka päivä sitä miettii, että mihin tässä sitä karkkia oikein onkaan tarvinnut? Tuntuu tyhmältä, että se on ollut niin tärkeää niin pitkään.

Mutta siis arki. Helppoa, tai ainakin helpompaa, kun sitä tyhjää aikaa ei ole läheskään niin paljoa. Nyt vielä kun saadaan treeni käyntiin, ottaa sekin oman aikansa. Muistan silloin muutama vuosi sitten miettineeni, että jokainen minuutti Elixiassa on poissa sohvalta ja karkkipurkilta. Ja niinhän se todellakin on. Päätin, että tällä viikolla otan taas pitkästä aikaa suunnaksi Elixian, vaikka ihan vaan käydäkseni. Reitti taas tutuksi. Ehkä sen aika on jo tänään?

Seitsemäs päivä. Eli viikko alkaa olla kasassa.

Eilen taas kävin kaupassa. Ärsytti, miten pastahyllynkin viereen oli laitettu pieni karkkiteline täynnä erilaisia pikkupusseja täynnä onnea. Oli Tuttifruttia, Pikkuhässäkkää, Ässämixejä, yms. yms. Tunne tosiaan oli enemmänkin ärtymystä kuin halua, eikä siksi käynyt mielessäkään napata mitään mukaan.

Päivien kertyessä tämä alkaa tuntua koko ajan helpommalta. Kohta tuleekin se vaihe, että alan epäillä koko ongelman olemassaoloa ja annan itseni taas syödä karkkia. "Kyllä se tällä kertaa pysyy hanskassa", toimii taas kerran perusteluna, jota piru oikealla olkapäällä käyttää. Mutta nyt minä kirjoitankin siitä tänne. Hah! En anna periksi, ainakaan ihan näin helposti.

Eilen söin kuitenkin aprikoosi-kaurakeksejä. Mutta rehellisesti siksi, että niitä teki mieli. Hyviä olivat, kuten aina, mutta ehkä nekään eivät tehneet onnelliseksi. Ehkä tämä kirjoittaminen on saanut sen aikaan, että olen todenteolla alkanut miettiä ruoan ja sen aiheuttamien tuntemusten välistä suhdetta.

Eilisen iltaruoan, eli lihapullasalaatin jälkeen tunsin taas ähkyä. Salaatista, seitsemästä lihapullasta ja muutamasta pekonisiivusta. Niin kovin kroppa yrittää saada minut diettimoodissa säästämään kaiken syömisen karkille. Tuntuu hyvältä kirjoittaa se tänne. Hymähtelen itsekseni, miten hölmöä tämä koko ongelma on. Jossain vaiheessa kroppa alkaa huutaa ruokaa. Silloin pitää vaan muistaa tarjota sille sitä lihapullasalaattia, vaikka se miten nyt haluaisikin karkkia korjaamaan ongelmaa. Opetetaan keho ja mieli taas nauttimaan ruoasta, pitämään sitä ystävänä. Ruoka on hyvä, karkki paha, eikä toisinpäin.

Vaikka kaikki mitä tänne kirjoitan on totta, on se kuitenkin tietyllä tavalla muunneltua totuutta. Tai ainakin valikoitua totuutta. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa näistä asioista, puhua niistä julkisesti. Mutta monta asiaa ja asioiden laajuutta jää kertomatta. Kuva tilanteesta on vieläkin liian ruusuinen todellisuuteen nähden. En vain vielä pysty paljastamaan kaikkea, tai varmaankaan edes myöntämään niitä itselleni. Päätinkin, että kirjoitan ainakin yhden blogitekstin talteen, mutta en julkaise sitä. Ainakaan vielä. Siihen yritän uskaltaa kirjoittaa koko totuuden. Katsotaan sitten uskallanko koskaan julkaista sitä, vai jääkö se vain omaksi tiedokseni.  Jos edes itselleni uskaltaisin paljastaa kaiken.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille vuodatustani lukeneille ja sitä kommentoinneille! Vaikka tätä lähinnä itselleni ja projektini tueksi kirjoitankin, on teidän tuki ja tieto siitä, että seuraatte minulle tärkeää.

Ai niin. Lisäsin eilisen blogitekstin perään kollaasin itsestäni otetuista kuvista vuosilta 2008-2014, käykäähän katsomassa. Koira ja minä siirrymme nyt tästä Caruselin terassilta kävelylle eteläisen Helsingin kauniille kaduille.

Se tunne.

Eli nälkä. Kotikutoisella keittiöpsykologialla olen onnistumaan diagnosoimaan itselläni vääristyneen näläntunteen, tai ainakin vääristyneen tavan reagoida tunteeseen. Tämä on tullut erittäin selväksi kuluneen viikon aikana, jolloin olen monta kertaa kysynyt itseltäni, onko minulla todella nälkä, vai kuvittelenko vaan? Onko tämä "nälkä" todellisuudessa vaan toimettomuuden ilmentymä, eli haluanko vain jotain tehdäkseni alkaa tunkea ruokaa, tai siis karkkia suuhuni? Miltä oikea nälkä tuntuu? Miksi minua pelottaa nälkä niin paljon, että siitä tunteesta pitää päästä eroon nopeasti? Kestän erityisesti henkisesti melkein mitä tahansa kipua paremmin kuin nälkää.

Otetaan tämä päivä esimerkiksi. Aamupäivä meni töissä tietokoneen ääressä, kunnes huomasin kellon olevan 12, eli lounasaika. Päätin ottaa lautasellisen mainiota kaali-jauhelihakeittoa, jossa siis ei ole paljoa muuta kuin kaalia, jauhelihaa ja porkkanoita, sekä tietenkin mausteita. Mielestäni minulla ei ollut ruokailua aloittaessani nälkä, mutta söin kuitenkin, koska en ollut koko päivänä syönyt vielä muuta kuin purkkaa ja kahvia. Keiton määrä oli varsin maltillista, mutta kuitenkin siitä tuli oikein täysinäinen olo. Tuo tunne ei kuitenkaan kestänyt paljoa kahta tuntia enempää, jolloin aloin tuntea kovaa nälkää. Ymmärrän, että en todellakaan ole nauttinut tänään riittävää määrää kaloreita, tai siis kulutustani vastaavaa määrää, mutta en luota oman kehoni viesteihin. En halua syödä. 

Mutta kuten kaikki jotka ovat olleet kehittämässä minua, niin (entinen) PT:ni Iina, kuin lääkärinikin ovat todenneet, minun pitää syödä riittävän usein ja riittävän paljon, jotta ahmimisreaktio pysyy poissa. Ymmärrän hyvin kehoani siinä, että riittävän pitkään näännytettyäni sitä kehoni pakottaa minut paikkaamaan tuon vajeen ja helpoiten se tapahtuu tiiviillä ja nopealla energialla, eli karkilla. Uskon myös Patrik Borgin teksteihin siinä, että varsinaisia poppakonsteja juuri makeanhimon kampittamiseen ei ole, vaan himo pysyy poissa ainoastaan oikeanlaisella ja riittävällä ruokavaliolla. 

Takaisin tähän päivään. Ajaessani töistä kotiin annoin taas mielihaluilleni periksi ja kävin ostamassa pensasmustikoita ja vadelmia. "Näitä on sitten kiva syödä rahkan kanssa" oli pettämätön perusteluni. No, kotiin päästyäni huitaisin ensimmäisenä naamaani pari desiä vadelmia ja varmaankin lähemmäs puoli litraa mustikoita. Nyt ei ole nälkä. Mutta hoidinko tilanteen taas järkevimmällä mahdollisella tavalla? Tuskin. Se rahkakin on edelleen turvassa jääkaapissa.

Ja ne tunteet. En siis taida oikein tietää milloin nälkä on kehon viestiä todellisesta energiantarpeesta, milloin vain tekosyy alkaa syödä tekemisen puutteen vuoksi? Tähän yritän nyt aktiivisesti keskittyä ja  opetella tuntemaan tuntemuksiani paremmin.

Mutta aivan kuten on olemassa toinenkin Skywalker (sori, en voi vastustaa huonoa huumoria), on olemassa myös toinen tunne. Pimean puolen Nälkä, eli Ähky. Kuten tiedätte, onnistuin joitain vuosia sitten karistamaan lähes 40 kiloa painoa, jonka tein suorinta mahdollista reittiä. Näännyttämällä ja liikkumalla. Viimeisinä kuukausina sallin itselleni päivittäin enintään 500 kcal:n edestä ruokaa, ja vastapainoksi minun piti polttaa liikkumalla vähintään 1 000 kcal. Kuitenkin niin, että viikossa oli poltettava vähintään 10 000 kcal. Tämä tarkoitti perusaineenvaihdunnan kanssa noin 3 000 kcal vajetta jokaiselle päivälle, joka johti kaikkiin niihin ongelmiin, mistä jokainen ravitsemuksesta ymmärtävä kertoo. Toki läskiäkin paloi, mutta lihasta meni saman verran. Kroppa oli niin julmassa hälytystilassa, että se tarttui jokaiseen kaloriin kuin vimmattu ja alkoi heti jemmata kaiken mahdollisen energian, kun taas annoin itselleni luvan syödä. Ja näin jälkikäteen ajatellen, se pahin seuraus oli vääristynyt ähkyn tunne. Kaikesta syömisestä tuli epämiellyttävä olo. Kroppa ei halunnut enää ruokaa, ei missään muodossa eikä mitään määriä. Samalla kuitenkin kroppa huutaa itseensä energiaa, jolloin syntyi väistämättä syömishäiriö. Kun siihen vielä lisätään karkkihiiren logiikkaa, eli saadessani taas syödä karkkia, olin valmis tinkimään kaikesta muusta ruoasta, paitsi karkista. Toisin sanoen kaikki muu sai jäädä, mutta karkkia söin taas päivittäin.

Eli. Oikean nälän tunnistamisen lisäksi minun pitää oppia uudestaan tuntemaan oikealla tavalla kylläisyyttä. Syöminen ei automaattisesti johda ähkyyn, vaan sopivasti täysi olo on hyvä olo. 

On muuten ollut hämmentävää myöntää itselleen, että minulla on syömishäiriö. Ongelman tunnustaessani olin lähes 35-vuotias, 92-kiloinen aikuinen mies. Olen aina halunnut olla se vahva ihminen, joka kantaa vastuunsa ja huolehtii läheisistään, kun sitten yht'äkkiä huomaankin tekeväni pahaa sille kaikkein lähimmälle, eli itselleni. 

Monen monta kertaa olen onnistunutkin lakaisemaan ongelman pois silmistä ja kuvitellut olevani edelleen se hoikka poika, joka ihan kohta taas mahtuu A 52 pukuun ja 41 cm kauluksiseen paitaan. No, pukuja ja paitoja on tullut viime aikoina ostettua aina uudet joka tilaisuuteen, kun edelliset eivät ole mahtuneet. Puvut taitavat nyt olla C 54 ja paidat 44 cm kauluksella. Muutenkin vaatteet ovat hivuttautuneet mediumista takaisin XL:ään. Silti onnistun uskottelemaan itselleni, että eivät muut varmaan edes huomaa pientä painonnousuani. Kunnes sitten näen kuvia itsestäni. Miten niistä voikin tulla niin paha mieli, vaikka todellisuus tulee vastaa aina vaa'alla käydessäni ja ihan kaikessa muussakin elämisessä. Jopa palapelin tekeminen on mahdottomuus, kun en jaksa seistä etukenossa pöydän yllä 10 minuuttia pidempään. 

Painoa on nyt 105 kiloa ja painoindeksi melko tarkkaan 30. Siinä se nyt on. Koko karu totuus. Ja vaikka tämä blogi tosiaan keskittyykin lähinnä karkista vieroittautumiseen, on nämä numerot hyvä pitää esillä aina ajoittain. Onhan se kiva tietää miten ne kehittyvät fiilisten kanssa. Numeroille ei vaan tällä kertaa saa antaa liikaa valtaa. Toivottavasti olen oppinut.

Edit. Lisätään tähän nyt pieni kuvakollaasi kesästä 2008 kesään 2014. 120 -> 81 -> 105. 

Kuudes päivä. Jatkoa ajatuksille.

Kuten aina, blogin ensimmäisinä päivinä kirjoittamisintoa riittää vaikka kuinka. Tuntuu, että ei ehdi kirjoittamaan tarpeaksi nopeasti saadakseen kaikki ajatukset ylös ennen kuin ne jäävät uusien ajatusten alle piiloon.

Eilisen avauksen jälkeen olo on kevyt ja suorastaan innostunut. Tästä tulee sekä fyysinen, että myös henkinen matka, jonka edetessä opin paljon itsestäni ja ympärilläni olevasta maailmasta.

Aloitetaan siitä ympäröivästä maailmasta. Päätettyäni tehdä blogista entistä julkisempaa ja julkaista avauksen myös Facebookissa, olin iloisesti yllättynyt tykkääjien määrästä. Osa teistä on seurannut edellistä projektiani vuosien 2008-2011 aikana, mutta osalle teistä tämä tämä on ihan uutta. Hitto, osa teistä ei edes  tiedä, että olen ollut joskus vielä reilusti nykyistä isompi, 119,7-kiloinen kasa sokeria ja rasvaa. Kuvia tuolta ajalta taitaa edelleen löytyä Facebookista, käykäähän kurkkaamassa. Mutta te lukijat. Olen iloinen, että olette mukana kanssani. Aina saa kommentoida, jos siltä tuntuu.
Toinen huomio ympäröivästä maailmasta tuli jo kolmantena karkittomana päivänä. Kauppareissulla tajusin ekaa kertaa, miten houkuttelevia värejä koko karkkiosasto on täynnä. Jokainen pussi, aski, levy ja purnukka huutavat mukaan pääsyä. Heti tunsin klonkkumaisen pakottavan vedon sokeria notkuvia hyllyjä kohti. Mielen heikkous nauratti vielä tässä vaiheessa, mutta tulee aiheuttamaan suunnatonta vitutusta vielä tulevaisuudessa.

Sitten itseeni. Mietin, että mikä siinä karkissa aiheuttaa minulle addiktion kaltaisen reaktion? Yksi ainakin on se, että olen tottunut ruokkimaan karkilla väsymystä, kiukkua, harmitusta, sekä käyttämään karkkia itseni palkitsemiseen, lohduttamiseen ja jopa motivoimiseen. Karkin ensipuraisu on minulle sama kuin varmasti monille on ne ensimmäiset sauhut transatlantisen lennon jälkeen, tai viinalle persolle ihmiselle se päivän ensimmäinen olut. Alkukesästä näimme Töölönlahden rannalla sunnuntaikävelyllämme periklassisen suomalaisen alkoholin ystävän, joka piti kädessään ihaillen selvästi päivä ensimmäistä Koffiaan. Ilme, joka miehen kasvoille nousi ensimmäisen kulauksen valuessa kurkusta alas oli yht'aikaa onnellinen ja helpottunut. Silmät kiinni, syvä huokaus ja näkyvä kehon rentoutuminen. Minulla on varmasti täysin samanlainen ilme ja fiilis aina ensimmäisten karkien soljahtaessa kurkusta alas.

Alkoholistin kanssa eläneenä tunnistan sen pakottavan tarpeen saada jotain. Pienestä asti olen oppinut pelkäämään ja kunnioittamana alkoholia, jota varmasti käytänkin reilusti keskivertosuomalaista vähemmän. Nautin silti rehellisestä suomalaisesta humalahakuisesta juomisesta siinä missä ystävänikin, mutta päivittäiselle tai edes viikottaiselle tissuttelulle en ole koskaan suonut itselleni lupaa. Kaiken tämän tiedostaessani onkin hullua että en ole tunnistanut samaa piirrettä itsessäni, kun se koskee niinkin sosiaalisesti hyväksyttyä ainetta kuin sokeri. Ja vielä hullumpaa on se, että samat selitykset, perustelut ja tekosyyt joita sain alkoholistilta ovat olleet minulla monasti käytössä antaessani itselleni luvan ostaa ja syödä karkkia. Vaikka silloin kun nousen sängystä, puen päälleni ja ajan autolla 10 km päähän ABC:lle ostamaan karkkipussia.

Miten syvällä karkki sitten on elämässäni? Tätä kirjoittaessani mietin, että jos joku herättäisi minut keskellä yötä jonkin viidestä eniten käyttämäni ruokakaupan karkkihyllyjen välissä ja käskisi kerätä ostoskoriin Svengiaakkoset, Suffelipuffit, Maraboun maitosuklaalevyn, Pandan lakupussin, Aarrearkun ja Tuttifrutti-pussin, onnistuisi se nopeammin kuin kotiavaimen löytäminen seitsemän avaimen avainnipustani.

Aloittaessani laihduttamisen syyskuun 1. päivä vuonna 2008 pidin esimerkkinäni hyvää ystävääni Jussia, joka oli tehnyt saman muutaman vuoden aimmin. Samainen Jussi toimikoot taas esimerkkinä, armeijan jälkeen tuo päättäväisyyden esikuva ei ole käsittääkseni syönyt yhtään karkkia. Jos Fisherman's friendejä ei lasketa. Ja ainakaan minä en niitä karkiksi laske. Yök.

Pysykäähän kuulolla.

Karkkilakko. Oikeesti? Minäkö? Jestas.

Takana on jo viisi päivää ilman karkkia. Viisi! Ihan uskomattoman monta, ottaen huomioon viime vuosien kulutuksen. Eikä juuri lainkaan vieroitusoireita. En ymmärrä.
Myönnetään, että jäähyväisviikko oli dekadenteinta karkilla sikailua mitä olen varmaan ikinä tehnyt, mutta se vain vahvisti oloa siitä, että nyt se tie on nähty. Onko lopullisesti, sen vain aika tulee näyttämään.

No sitten nämä peruskysymykset.

Miksi? En tiedä. Ei vaan ole enää fiilis. kolmestakymmenestäviidestä ja 3/4 elinvuodesta noin 23 on mennyt karkinhuuruisessa sokeripöhnässä. Pahe, joka on aina ollut ainoa todellinen addiktioni. Sokeri, tuo puhtaan valkoinen onnen tuoja.

Miten? Lakkaan vaan ostamasta ja syömästä. Marjojen syöminen on näin loppukesästä hyvin korvannut karkit, samoin tarvittaessa jauhan purkkaa.

Tavoitteet? Elää ensin ilman karkkia, sitten seuraavana tulilinjalla ovat kaikki muut sokerimähmät, kuten jätskit, pullat, keksit, jne. Näihin toissijaisiin en kuitenkaan ole koskaan ollut niin koukussa, että olisin lähtenyt keskellä yötä etsimään avointa huoltoasemaa, joka myisi minulle fiksin.
Viimeisen kolmen vuoden aikana olen onnistunut palauttamaan 24 kiloa pudottamastani 38:sta takaisin vyötärölleni ja lopettamaan aktiivisen liikunnan kokonaan. Tavoitteenani on nyt palauttaa tuo muutaman vuoden takainen kunto ja energisyys takaisin. Näitä kahta projektia ei kuitenkaan saa liittää liian tiiviisti toisiinsa, ne ovat toisistaan itsenäisiä. Tiedän, että liikunta tuo iloa ja voimaa elämääni, nyt pitää vaan saada itseni aktivoitua. Ja vaikka sokerin raju vähentäminen varmasti edesauttaa jaksamista ja jopa laihtumista, en silti halua mitenkään seurata näitä kahta asiaa yhdessä. Tämän blogin aiheena on nimenomaan kamppailuni karkkia vastaan, johon tietenkin liittyy myös muu elämäni, jonka osa tuo liikunnan uudelleen löytäminen on.

Miksi blogi? Aikaisempia treeniblogeja kirjoittaessani olen aina ajatellut, että julkisesti edistymiseni esittely luo minulle pakottavaa painetta jaksaa tehdä aina kaikki päättämäni harjoitukset ja ruokailut suunnitellusti. Osittain tuo on toiminutkin, mutta ainaoastaan silloin kun motivaatiota on muutenkin. Motivaation luojana blogi ei minulla toimi, päinvastoin. Sen tuoma lisästressi vain anto syyn lopettaa nopeammin. Miksi rypeä itseinhossa, jos se voi yksinkertaisesti lopettaa luovuttamalla?
Nyt kuitenkin ajatus tuli ihan muualta. Jostain syystä tänä aamuna huomasin muistelevani Nikki Sixxin Heroin Diaries-kirjaa, jossa Sixx julkaisee ja avaa taustoja 80-luvun puolivälissä kirjoittamiaan päiväkirjoja, joissa keskeisenä tekijänä on Sixxin heroiiniriippuvuus ja siitä irti pääseminen. Mietin, että vain suoritteiden ja tavoitteiden saavuttamisesta kirjoittamisen sijaan keskittyisinkin tällä kertaa kirjaamaan fiiliksiäni karkkilakon (vai karkittoman loppuelämän?) etenemisessä. Ei paineita, ei mitään mitattavia välitavoitteita, ei aikataulua, ainoastaan yksi päämäärä. Elää hetki toisensa perään ilman karkkia.

Tervetuloa mukaan matkalle. 3.8.2014 - ?

Juha