Höyhensaarten karkkikemut

Lähes joka yö syön unissani karkkia. Paikka vaihtuu, mutta jotenkin aina päädyn tilanteeseen, jossa edessäni on valtavat määrät irtokarkkeja. Lyhyen pähkinnän jälkeen annan houkutukselle periksi ja päätän ahmia kaikki. Herätessänikin vielä ottaa päähän, kunnes tajuan sen taas kerran olleen vain unta.

Kävin eilen kaupassa ja poikkesin karkkihyllyllä hakemassa purkkaa. Kuin testatakseen tahdonlujuuttani oli kauppias päättänyt laittaa juuri suurimman houkutukseni Halvan mansikkalakujen lisäksi, eli Kouvolan lakritsin juuri Jenkki Raspberry-Liquorice-purkan alle. Hylly on ainakin 100 metriä pitkä, miksi se piti laittaa juuri siihen?! Paha mieli. No ei oikeasti.

Flunssa taitettu ja parina iltana käyty koiran kanssa kevyesti lenkkeilemässä. Vauhti on olematonta, mutta ainakin liikun taas. Ja mikä tärkeintä, siitä tulee hyvä fiilis. Jotenkin vaan alkava syksy ja ryhdistäytyminen ruokailun ja urheilun saralla kuuluvat yhteen.

Kävin tänään verikokeissa ensi viikon terveystarkastusta varten. Viikon päästä sitten kuullaan missä kunnossa tulen ottamaan 36. syntymäpäiväni (ja keski-iän) vastaan.

Peace out.

Kuukausi täynnä (ja se oli ärsyttävän helppoa).

Ei sen näin pitänyt mennä. Tämän piti olla yhden miehen kamppaily ylivoimaista vihollista vastaan. Tuskaa, hikeä ja unettomuuden ankeudessa kieriskelyä. Pah, vielä mitä! Rehellisesti ei ole tehnyt lainkaan karkkia mieli enää pitkään aikaan, eikä edes karkkiosastolla ostostelu viime viikonlopun koiravahdille ahdistanut pätkääkään.

Kaiken lisäksi opin apteekissa käydessäni, että minulla on näköjään ihan oikeakin, fyysinen riippuvuus. Nasoliniin. Sitä ei kuulemma saisi käyttää viittä päivää pidempään kerrallaan. Mulla taitaa kohta olla viisi kuukautta täynnä. No, ainakaan se ei lihota.

Mutta takaisin karkkiin. Aivan todella, todella ärsyttävän helppoa olla syömättä. Koska niinhän tässä on nyt uhkana käydä, että helppo voitto ei tunnu lainkaan voitolta ja totean koko lakon täysin turhaksi. Keksin jotain muuta. Vai olisiko tosiaan nyt niin, että en enää edes halua sokerin syleilyyn?

Muutama havainto karkittomasta elämästä.

Koko ajan on nälkä. Aamulla on nälkä, päivällä on nälkä, illalla on nälkä. Nälkä on edelleen todella ärsyttävä tunne, mutta nyt se kuitenkin vähän jo hymyilyttää. Tajuaa konkreettisesti minkälainen energiamäärä puuttuu päivittäin aiempaan verrattuna.

Äkkimakea ällöttää. Sitä en olisi ikinä uskonut, että joissain ruoissa on nyt mielestäni aivan liikaa sokeria. Esimerkiksi mustikkarahkassa. Wtf?

Mutta juhlitaan nyt vähän. Kuitenkin eka kuukausi on takana onnistuneesti. Menisin lenkille, mutta flunssa kaatoi petiin. Ehkä viikonloppuna sitten.

Kaksi viikkoa. Mikä tässä muka on niin vaikeata?

Kaksi viikkoa tulee täyteen tänään. Vieläkin tämä on helpompaa kuin kuvittelin, vaikka yllättävissä tilanteissa onkin ollut aika tiukkaa. Kirjoittaminenkin on jäänyt vähän vähemmälle, vaikka tekstiä onkin päässä pyörinyt. Puretaan tässä sitten kerralla tuntoja useamman päivän edestä.

Käsi pystyyn virheen merkiksi. Klassinen virhe alkuviikosta, päätin käydä kaupassa suoraan työpäivän jälkeen. Lounaasta oli jo vierähtänyt useampi tunti ja vähän jo väsytti. Kaupassa alkoi rehellisesti kiukuttaa, kun en saanut ostaa karkkia. Täysin lapsenomaista kiukkua ja mökötystä aina karkkihyllyt ohitettaessa. Jälkikäteen oli pakko nauraa asialle, joska muuten oma käytös olisi kai lähinnä itkettänyt.

Ja ajatus siitä, että arki on hyvä ja helppoa. Ehkä asia ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Periaatteessa arkipäivillä on tosiaan oma selkeä rytminsä hereilläolon, ulkoilun ja ruokailun suhteen. Täämä viikko on kuitenkin taas ollut alalle typillinen säännöllisen epäsäännöllinen joka suhteessa, eli aikaisia aamuja, pitkiä ja kiireisiä päiviä, päänsärkyjä, muuttoa ja kaikkea muuta normista poikkeavaa. Tätäkin kirjoitusta teen työpöytäni ääressä kilpailun avauspuheiden ja palkintojenjaon välisenä aikana. Alkuviikon lenkin jälkeen sykemittari onkin saanut levätä rauhassa keittiön sivupöydällä. Muiden päivien säännöllinen epäsäännöllisyys näkyy hyvin Loopin datasta; ti-pe saavutetut aktiivisuusprosentit ovat 37, 37, 39 ja 44..

Tänään on iltasuunnitelmissa on lenkki, lenkkisauna ja hyvä pihvi. Hetken rauhoittuminen kotona ennen reilun viikon mittaista rypistystä. Huomenna siirrytään pois rutiineista. Aika pakata kamat ja lähteä muutaman päivän kokous- ja pelimatkalle. Luvassa reilusti golfia ja pitkiä iltoja ravintoloissa. Kävelyä ja unenpuutetta. Toivottavasti reilusti itsehillintää "normaalien ruokajuomien" kanssa jottei väsymys ainakaan kertaannu. Torstaina saakin sitten sykkiä perjantain ja lauantain tapahtumien järjestelyjen ja viikon arkirutiinien parissa. Viikon päästä päivä töissä ja töistä suoraan saareen loistoseurassa. Mahtava nähdä ystäviä ja saada olla hetki oma itsensä, kunhan vaan jaksan.

Tiedättekö muuten mikä reissaamisessa jännittää eniten? Olen tottunut siihen, että hotellihuoneessa minulla on aina karkkia mukana. Vaikka työ- ja pelimatkoilla on aina minuuttiaikataulu ja kiire, olen aina ehtinyt hetken lojua sängyllä ja ahmia karkkia Facebookia selatessa tai televisiota katsoessa. Joskus se oma aika on löytynyt keskellä yötä, mutta aina se on löytynyt. Hetki itselle ja hetki aikaa rauhoittua. Muistan tammikuussakin lähteneeni keskellä yötä muiden siirryttyä nukkumaan lähteneeni ulos etsimään Lontoosta kioskia joka myisi minulle karkkia. SoHon kadut tuli tutuiksi ja ostin varmasti elämäni kalleimman Twixin. 2,65 puntaa. Oli joka pennyn arvoinen. :D
Nytkin tuo päivittäinen oma hetki tarvitaan, mutta miten se sujuu ilman karkkia? Se mietityttää näin etukäteen.

Söin tänään töissä aamiaiseksi kaksi siivua pekonia, paistetun munan, kaksi palaa paahtoleipää, tomaattia, kurkkua, salaattia, tuoremehun ja kahvia. Ähky ja pieni morkkis, mutta kummasti siitä sai energiaa. Ähkyn tunne täytyy pitää kurissa, yksi ateria kerrallaan.

Kaksi viikkoa on siis pikkuhiljaa paketissa. Koska on kulunut tarpeeksi aikaa, että voin hyvällä omallatunnolla syödä vähän karkkia? Tuleeko sitä enää koskaan?

Seitsemäs päivä. Eli viikko alkaa olla kasassa.

Eilen taas kävin kaupassa. Ärsytti, miten pastahyllynkin viereen oli laitettu pieni karkkiteline täynnä erilaisia pikkupusseja täynnä onnea. Oli Tuttifruttia, Pikkuhässäkkää, Ässämixejä, yms. yms. Tunne tosiaan oli enemmänkin ärtymystä kuin halua, eikä siksi käynyt mielessäkään napata mitään mukaan.

Päivien kertyessä tämä alkaa tuntua koko ajan helpommalta. Kohta tuleekin se vaihe, että alan epäillä koko ongelman olemassaoloa ja annan itseni taas syödä karkkia. "Kyllä se tällä kertaa pysyy hanskassa", toimii taas kerran perusteluna, jota piru oikealla olkapäällä käyttää. Mutta nyt minä kirjoitankin siitä tänne. Hah! En anna periksi, ainakaan ihan näin helposti.

Eilen söin kuitenkin aprikoosi-kaurakeksejä. Mutta rehellisesti siksi, että niitä teki mieli. Hyviä olivat, kuten aina, mutta ehkä nekään eivät tehneet onnelliseksi. Ehkä tämä kirjoittaminen on saanut sen aikaan, että olen todenteolla alkanut miettiä ruoan ja sen aiheuttamien tuntemusten välistä suhdetta.

Eilisen iltaruoan, eli lihapullasalaatin jälkeen tunsin taas ähkyä. Salaatista, seitsemästä lihapullasta ja muutamasta pekonisiivusta. Niin kovin kroppa yrittää saada minut diettimoodissa säästämään kaiken syömisen karkille. Tuntuu hyvältä kirjoittaa se tänne. Hymähtelen itsekseni, miten hölmöä tämä koko ongelma on. Jossain vaiheessa kroppa alkaa huutaa ruokaa. Silloin pitää vaan muistaa tarjota sille sitä lihapullasalaattia, vaikka se miten nyt haluaisikin karkkia korjaamaan ongelmaa. Opetetaan keho ja mieli taas nauttimaan ruoasta, pitämään sitä ystävänä. Ruoka on hyvä, karkki paha, eikä toisinpäin.

Vaikka kaikki mitä tänne kirjoitan on totta, on se kuitenkin tietyllä tavalla muunneltua totuutta. Tai ainakin valikoitua totuutta. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa näistä asioista, puhua niistä julkisesti. Mutta monta asiaa ja asioiden laajuutta jää kertomatta. Kuva tilanteesta on vieläkin liian ruusuinen todellisuuteen nähden. En vain vielä pysty paljastamaan kaikkea, tai varmaankaan edes myöntämään niitä itselleni. Päätinkin, että kirjoitan ainakin yhden blogitekstin talteen, mutta en julkaise sitä. Ainakaan vielä. Siihen yritän uskaltaa kirjoittaa koko totuuden. Katsotaan sitten uskallanko koskaan julkaista sitä, vai jääkö se vain omaksi tiedokseni.  Jos edes itselleni uskaltaisin paljastaa kaiken.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille vuodatustani lukeneille ja sitä kommentoinneille! Vaikka tätä lähinnä itselleni ja projektini tueksi kirjoitankin, on teidän tuki ja tieto siitä, että seuraatte minulle tärkeää.

Ai niin. Lisäsin eilisen blogitekstin perään kollaasin itsestäni otetuista kuvista vuosilta 2008-2014, käykäähän katsomassa. Koira ja minä siirrymme nyt tästä Caruselin terassilta kävelylle eteläisen Helsingin kauniille kaduille.