Kuukausi täynnä (ja se oli ärsyttävän helppoa).

Ei sen näin pitänyt mennä. Tämän piti olla yhden miehen kamppaily ylivoimaista vihollista vastaan. Tuskaa, hikeä ja unettomuuden ankeudessa kieriskelyä. Pah, vielä mitä! Rehellisesti ei ole tehnyt lainkaan karkkia mieli enää pitkään aikaan, eikä edes karkkiosastolla ostostelu viime viikonlopun koiravahdille ahdistanut pätkääkään.

Kaiken lisäksi opin apteekissa käydessäni, että minulla on näköjään ihan oikeakin, fyysinen riippuvuus. Nasoliniin. Sitä ei kuulemma saisi käyttää viittä päivää pidempään kerrallaan. Mulla taitaa kohta olla viisi kuukautta täynnä. No, ainakaan se ei lihota.

Mutta takaisin karkkiin. Aivan todella, todella ärsyttävän helppoa olla syömättä. Koska niinhän tässä on nyt uhkana käydä, että helppo voitto ei tunnu lainkaan voitolta ja totean koko lakon täysin turhaksi. Keksin jotain muuta. Vai olisiko tosiaan nyt niin, että en enää edes halua sokerin syleilyyn?

Muutama havainto karkittomasta elämästä.

Koko ajan on nälkä. Aamulla on nälkä, päivällä on nälkä, illalla on nälkä. Nälkä on edelleen todella ärsyttävä tunne, mutta nyt se kuitenkin vähän jo hymyilyttää. Tajuaa konkreettisesti minkälainen energiamäärä puuttuu päivittäin aiempaan verrattuna.

Äkkimakea ällöttää. Sitä en olisi ikinä uskonut, että joissain ruoissa on nyt mielestäni aivan liikaa sokeria. Esimerkiksi mustikkarahkassa. Wtf?

Mutta juhlitaan nyt vähän. Kuitenkin eka kuukausi on takana onnistuneesti. Menisin lenkille, mutta flunssa kaatoi petiin. Ehkä viikonloppuna sitten.

Kuudes päivä. Jatkoa ajatuksille.

Kuten aina, blogin ensimmäisinä päivinä kirjoittamisintoa riittää vaikka kuinka. Tuntuu, että ei ehdi kirjoittamaan tarpeaksi nopeasti saadakseen kaikki ajatukset ylös ennen kuin ne jäävät uusien ajatusten alle piiloon.

Eilisen avauksen jälkeen olo on kevyt ja suorastaan innostunut. Tästä tulee sekä fyysinen, että myös henkinen matka, jonka edetessä opin paljon itsestäni ja ympärilläni olevasta maailmasta.

Aloitetaan siitä ympäröivästä maailmasta. Päätettyäni tehdä blogista entistä julkisempaa ja julkaista avauksen myös Facebookissa, olin iloisesti yllättynyt tykkääjien määrästä. Osa teistä on seurannut edellistä projektiani vuosien 2008-2011 aikana, mutta osalle teistä tämä tämä on ihan uutta. Hitto, osa teistä ei edes  tiedä, että olen ollut joskus vielä reilusti nykyistä isompi, 119,7-kiloinen kasa sokeria ja rasvaa. Kuvia tuolta ajalta taitaa edelleen löytyä Facebookista, käykäähän kurkkaamassa. Mutta te lukijat. Olen iloinen, että olette mukana kanssani. Aina saa kommentoida, jos siltä tuntuu.
Toinen huomio ympäröivästä maailmasta tuli jo kolmantena karkittomana päivänä. Kauppareissulla tajusin ekaa kertaa, miten houkuttelevia värejä koko karkkiosasto on täynnä. Jokainen pussi, aski, levy ja purnukka huutavat mukaan pääsyä. Heti tunsin klonkkumaisen pakottavan vedon sokeria notkuvia hyllyjä kohti. Mielen heikkous nauratti vielä tässä vaiheessa, mutta tulee aiheuttamaan suunnatonta vitutusta vielä tulevaisuudessa.

Sitten itseeni. Mietin, että mikä siinä karkissa aiheuttaa minulle addiktion kaltaisen reaktion? Yksi ainakin on se, että olen tottunut ruokkimaan karkilla väsymystä, kiukkua, harmitusta, sekä käyttämään karkkia itseni palkitsemiseen, lohduttamiseen ja jopa motivoimiseen. Karkin ensipuraisu on minulle sama kuin varmasti monille on ne ensimmäiset sauhut transatlantisen lennon jälkeen, tai viinalle persolle ihmiselle se päivän ensimmäinen olut. Alkukesästä näimme Töölönlahden rannalla sunnuntaikävelyllämme periklassisen suomalaisen alkoholin ystävän, joka piti kädessään ihaillen selvästi päivä ensimmäistä Koffiaan. Ilme, joka miehen kasvoille nousi ensimmäisen kulauksen valuessa kurkusta alas oli yht'aikaa onnellinen ja helpottunut. Silmät kiinni, syvä huokaus ja näkyvä kehon rentoutuminen. Minulla on varmasti täysin samanlainen ilme ja fiilis aina ensimmäisten karkien soljahtaessa kurkusta alas.

Alkoholistin kanssa eläneenä tunnistan sen pakottavan tarpeen saada jotain. Pienestä asti olen oppinut pelkäämään ja kunnioittamana alkoholia, jota varmasti käytänkin reilusti keskivertosuomalaista vähemmän. Nautin silti rehellisestä suomalaisesta humalahakuisesta juomisesta siinä missä ystävänikin, mutta päivittäiselle tai edes viikottaiselle tissuttelulle en ole koskaan suonut itselleni lupaa. Kaiken tämän tiedostaessani onkin hullua että en ole tunnistanut samaa piirrettä itsessäni, kun se koskee niinkin sosiaalisesti hyväksyttyä ainetta kuin sokeri. Ja vielä hullumpaa on se, että samat selitykset, perustelut ja tekosyyt joita sain alkoholistilta ovat olleet minulla monasti käytössä antaessani itselleni luvan ostaa ja syödä karkkia. Vaikka silloin kun nousen sängystä, puen päälleni ja ajan autolla 10 km päähän ABC:lle ostamaan karkkipussia.

Miten syvällä karkki sitten on elämässäni? Tätä kirjoittaessani mietin, että jos joku herättäisi minut keskellä yötä jonkin viidestä eniten käyttämäni ruokakaupan karkkihyllyjen välissä ja käskisi kerätä ostoskoriin Svengiaakkoset, Suffelipuffit, Maraboun maitosuklaalevyn, Pandan lakupussin, Aarrearkun ja Tuttifrutti-pussin, onnistuisi se nopeammin kuin kotiavaimen löytäminen seitsemän avaimen avainnipustani.

Aloittaessani laihduttamisen syyskuun 1. päivä vuonna 2008 pidin esimerkkinäni hyvää ystävääni Jussia, joka oli tehnyt saman muutaman vuoden aimmin. Samainen Jussi toimikoot taas esimerkkinä, armeijan jälkeen tuo päättäväisyyden esikuva ei ole käsittääkseni syönyt yhtään karkkia. Jos Fisherman's friendejä ei lasketa. Ja ainakaan minä en niitä karkiksi laske. Yök.

Pysykäähän kuulolla.