Eilen taas kävin kaupassa. Ärsytti, miten pastahyllynkin viereen oli laitettu pieni karkkiteline täynnä erilaisia pikkupusseja täynnä onnea. Oli Tuttifruttia, Pikkuhässäkkää, Ässämixejä, yms. yms. Tunne tosiaan oli enemmänkin ärtymystä kuin halua, eikä siksi käynyt mielessäkään napata mitään mukaan.
Päivien kertyessä tämä alkaa tuntua koko ajan helpommalta. Kohta tuleekin se vaihe, että alan epäillä koko ongelman olemassaoloa ja annan itseni taas syödä karkkia. "Kyllä se tällä kertaa pysyy hanskassa", toimii taas kerran perusteluna, jota piru oikealla olkapäällä käyttää. Mutta nyt minä kirjoitankin siitä tänne. Hah! En anna periksi, ainakaan ihan näin helposti.
Eilen söin kuitenkin aprikoosi-kaurakeksejä. Mutta rehellisesti siksi, että niitä teki mieli. Hyviä olivat, kuten aina, mutta ehkä nekään eivät tehneet onnelliseksi. Ehkä tämä kirjoittaminen on saanut sen aikaan, että olen todenteolla alkanut miettiä ruoan ja sen aiheuttamien tuntemusten välistä suhdetta.
Eilisen iltaruoan, eli lihapullasalaatin jälkeen tunsin taas ähkyä. Salaatista, seitsemästä lihapullasta ja muutamasta pekonisiivusta. Niin kovin kroppa yrittää saada minut diettimoodissa säästämään kaiken syömisen karkille. Tuntuu hyvältä kirjoittaa se tänne. Hymähtelen itsekseni, miten hölmöä tämä koko ongelma on. Jossain vaiheessa kroppa alkaa huutaa ruokaa. Silloin pitää vaan muistaa tarjota sille sitä lihapullasalaattia, vaikka se miten nyt haluaisikin karkkia korjaamaan ongelmaa. Opetetaan keho ja mieli taas nauttimaan ruoasta, pitämään sitä ystävänä. Ruoka on hyvä, karkki paha, eikä toisinpäin.
Vaikka kaikki mitä tänne kirjoitan on totta, on se kuitenkin tietyllä tavalla muunneltua totuutta. Tai ainakin valikoitua totuutta. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa näistä asioista, puhua niistä julkisesti. Mutta monta asiaa ja asioiden laajuutta jää kertomatta. Kuva tilanteesta on vieläkin liian ruusuinen todellisuuteen nähden. En vain vielä pysty paljastamaan kaikkea, tai varmaankaan edes myöntämään niitä itselleni. Päätinkin, että kirjoitan ainakin yhden blogitekstin talteen, mutta en julkaise sitä. Ainakaan vielä. Siihen yritän uskaltaa kirjoittaa koko totuuden. Katsotaan sitten uskallanko koskaan julkaista sitä, vai jääkö se vain omaksi tiedokseni. Jos edes itselleni uskaltaisin paljastaa kaiken.
Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille vuodatustani lukeneille ja sitä kommentoinneille! Vaikka tätä lähinnä itselleni ja projektini tueksi kirjoitankin, on teidän tuki ja tieto siitä, että seuraatte minulle tärkeää.
Ai niin. Lisäsin eilisen blogitekstin perään kollaasin itsestäni otetuista kuvista vuosilta 2008-2014, käykäähän katsomassa. Koira ja minä siirrymme nyt tästä Caruselin terassilta kävelylle eteläisen Helsingin kauniille kaduille.