Eilen taas kävin kaupassa. Ärsytti, miten pastahyllynkin viereen oli laitettu pieni karkkiteline täynnä erilaisia pikkupusseja täynnä onnea. Oli Tuttifruttia, Pikkuhässäkkää, Ässämixejä, yms. yms. Tunne tosiaan oli enemmänkin ärtymystä kuin halua, eikä siksi käynyt mielessäkään napata mitään mukaan.
Päivien kertyessä tämä alkaa tuntua koko ajan helpommalta. Kohta tuleekin se vaihe, että alan epäillä koko ongelman olemassaoloa ja annan itseni taas syödä karkkia. "Kyllä se tällä kertaa pysyy hanskassa", toimii taas kerran perusteluna, jota piru oikealla olkapäällä käyttää. Mutta nyt minä kirjoitankin siitä tänne. Hah! En anna periksi, ainakaan ihan näin helposti.
Eilen söin kuitenkin aprikoosi-kaurakeksejä. Mutta rehellisesti siksi, että niitä teki mieli. Hyviä olivat, kuten aina, mutta ehkä nekään eivät tehneet onnelliseksi. Ehkä tämä kirjoittaminen on saanut sen aikaan, että olen todenteolla alkanut miettiä ruoan ja sen aiheuttamien tuntemusten välistä suhdetta.
Eilisen iltaruoan, eli lihapullasalaatin jälkeen tunsin taas ähkyä. Salaatista, seitsemästä lihapullasta ja muutamasta pekonisiivusta. Niin kovin kroppa yrittää saada minut diettimoodissa säästämään kaiken syömisen karkille. Tuntuu hyvältä kirjoittaa se tänne. Hymähtelen itsekseni, miten hölmöä tämä koko ongelma on. Jossain vaiheessa kroppa alkaa huutaa ruokaa. Silloin pitää vaan muistaa tarjota sille sitä lihapullasalaattia, vaikka se miten nyt haluaisikin karkkia korjaamaan ongelmaa. Opetetaan keho ja mieli taas nauttimaan ruoasta, pitämään sitä ystävänä. Ruoka on hyvä, karkki paha, eikä toisinpäin.
Vaikka kaikki mitä tänne kirjoitan on totta, on se kuitenkin tietyllä tavalla muunneltua totuutta. Tai ainakin valikoitua totuutta. Tuntuu vapauttavalta kirjoittaa näistä asioista, puhua niistä julkisesti. Mutta monta asiaa ja asioiden laajuutta jää kertomatta. Kuva tilanteesta on vieläkin liian ruusuinen todellisuuteen nähden. En vain vielä pysty paljastamaan kaikkea, tai varmaankaan edes myöntämään niitä itselleni. Päätinkin, että kirjoitan ainakin yhden blogitekstin talteen, mutta en julkaise sitä. Ainakaan vielä. Siihen yritän uskaltaa kirjoittaa koko totuuden. Katsotaan sitten uskallanko koskaan julkaista sitä, vai jääkö se vain omaksi tiedokseni. Jos edes itselleni uskaltaisin paljastaa kaiken.
Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille vuodatustani lukeneille ja sitä kommentoinneille! Vaikka tätä lähinnä itselleni ja projektini tueksi kirjoitankin, on teidän tuki ja tieto siitä, että seuraatte minulle tärkeää.
Ai niin. Lisäsin eilisen blogitekstin perään kollaasin itsestäni otetuista kuvista vuosilta 2008-2014, käykäähän katsomassa. Koira ja minä siirrymme nyt tästä Caruselin terassilta kävelylle eteläisen Helsingin kauniille kaduille.
lauantai 9. elokuuta 2014
perjantai 8. elokuuta 2014
Se tunne.
Eli nälkä. Kotikutoisella keittiöpsykologialla olen onnistumaan diagnosoimaan itselläni vääristyneen näläntunteen, tai ainakin vääristyneen tavan reagoida tunteeseen. Tämä on tullut erittäin selväksi kuluneen viikon aikana, jolloin olen monta kertaa kysynyt itseltäni, onko minulla todella nälkä, vai kuvittelenko vaan? Onko tämä "nälkä" todellisuudessa vaan toimettomuuden ilmentymä, eli haluanko vain jotain tehdäkseni alkaa tunkea ruokaa, tai siis karkkia suuhuni? Miltä oikea nälkä tuntuu? Miksi minua pelottaa nälkä niin paljon, että siitä tunteesta pitää päästä eroon nopeasti? Kestän erityisesti henkisesti melkein mitä tahansa kipua paremmin kuin nälkää.
Otetaan tämä päivä esimerkiksi. Aamupäivä meni töissä tietokoneen ääressä, kunnes huomasin kellon olevan 12, eli lounasaika. Päätin ottaa lautasellisen mainiota kaali-jauhelihakeittoa, jossa siis ei ole paljoa muuta kuin kaalia, jauhelihaa ja porkkanoita, sekä tietenkin mausteita. Mielestäni minulla ei ollut ruokailua aloittaessani nälkä, mutta söin kuitenkin, koska en ollut koko päivänä syönyt vielä muuta kuin purkkaa ja kahvia. Keiton määrä oli varsin maltillista, mutta kuitenkin siitä tuli oikein täysinäinen olo. Tuo tunne ei kuitenkaan kestänyt paljoa kahta tuntia enempää, jolloin aloin tuntea kovaa nälkää. Ymmärrän, että en todellakaan ole nauttinut tänään riittävää määrää kaloreita, tai siis kulutustani vastaavaa määrää, mutta en luota oman kehoni viesteihin. En halua syödä.
Mutta kuten kaikki jotka ovat olleet kehittämässä minua, niin (entinen) PT:ni Iina, kuin lääkärinikin ovat todenneet, minun pitää syödä riittävän usein ja riittävän paljon, jotta ahmimisreaktio pysyy poissa. Ymmärrän hyvin kehoani siinä, että riittävän pitkään näännytettyäni sitä kehoni pakottaa minut paikkaamaan tuon vajeen ja helpoiten se tapahtuu tiiviillä ja nopealla energialla, eli karkilla. Uskon myös Patrik Borgin teksteihin siinä, että varsinaisia poppakonsteja juuri makeanhimon kampittamiseen ei ole, vaan himo pysyy poissa ainoastaan oikeanlaisella ja riittävällä ruokavaliolla.
Takaisin tähän päivään. Ajaessani töistä kotiin annoin taas mielihaluilleni periksi ja kävin ostamassa pensasmustikoita ja vadelmia. "Näitä on sitten kiva syödä rahkan kanssa" oli pettämätön perusteluni. No, kotiin päästyäni huitaisin ensimmäisenä naamaani pari desiä vadelmia ja varmaankin lähemmäs puoli litraa mustikoita. Nyt ei ole nälkä. Mutta hoidinko tilanteen taas järkevimmällä mahdollisella tavalla? Tuskin. Se rahkakin on edelleen turvassa jääkaapissa.
Ja ne tunteet. En siis taida oikein tietää milloin nälkä on kehon viestiä todellisesta energiantarpeesta, milloin vain tekosyy alkaa syödä tekemisen puutteen vuoksi? Tähän yritän nyt aktiivisesti keskittyä ja opetella tuntemaan tuntemuksiani paremmin.
Mutta aivan kuten on olemassa toinenkin Skywalker (sori, en voi vastustaa huonoa huumoria), on olemassa myös toinen tunne. Pimean puolen Nälkä, eli Ähky. Kuten tiedätte, onnistuin joitain vuosia sitten karistamaan lähes 40 kiloa painoa, jonka tein suorinta mahdollista reittiä. Näännyttämällä ja liikkumalla. Viimeisinä kuukausina sallin itselleni päivittäin enintään 500 kcal:n edestä ruokaa, ja vastapainoksi minun piti polttaa liikkumalla vähintään 1 000 kcal. Kuitenkin niin, että viikossa oli poltettava vähintään 10 000 kcal. Tämä tarkoitti perusaineenvaihdunnan kanssa noin 3 000 kcal vajetta jokaiselle päivälle, joka johti kaikkiin niihin ongelmiin, mistä jokainen ravitsemuksesta ymmärtävä kertoo. Toki läskiäkin paloi, mutta lihasta meni saman verran. Kroppa oli niin julmassa hälytystilassa, että se tarttui jokaiseen kaloriin kuin vimmattu ja alkoi heti jemmata kaiken mahdollisen energian, kun taas annoin itselleni luvan syödä. Ja näin jälkikäteen ajatellen, se pahin seuraus oli vääristynyt ähkyn tunne. Kaikesta syömisestä tuli epämiellyttävä olo. Kroppa ei halunnut enää ruokaa, ei missään muodossa eikä mitään määriä. Samalla kuitenkin kroppa huutaa itseensä energiaa, jolloin syntyi väistämättä syömishäiriö. Kun siihen vielä lisätään karkkihiiren logiikkaa, eli saadessani taas syödä karkkia, olin valmis tinkimään kaikesta muusta ruoasta, paitsi karkista. Toisin sanoen kaikki muu sai jäädä, mutta karkkia söin taas päivittäin.
Eli. Oikean nälän tunnistamisen lisäksi minun pitää oppia uudestaan tuntemaan oikealla tavalla kylläisyyttä. Syöminen ei automaattisesti johda ähkyyn, vaan sopivasti täysi olo on hyvä olo.
On muuten ollut hämmentävää myöntää itselleen, että minulla on syömishäiriö. Ongelman tunnustaessani olin lähes 35-vuotias, 92-kiloinen aikuinen mies. Olen aina halunnut olla se vahva ihminen, joka kantaa vastuunsa ja huolehtii läheisistään, kun sitten yht'äkkiä huomaankin tekeväni pahaa sille kaikkein lähimmälle, eli itselleni.
Monen monta kertaa olen onnistunutkin lakaisemaan ongelman pois silmistä ja kuvitellut olevani edelleen se hoikka poika, joka ihan kohta taas mahtuu A 52 pukuun ja 41 cm kauluksiseen paitaan. No, pukuja ja paitoja on tullut viime aikoina ostettua aina uudet joka tilaisuuteen, kun edelliset eivät ole mahtuneet. Puvut taitavat nyt olla C 54 ja paidat 44 cm kauluksella. Muutenkin vaatteet ovat hivuttautuneet mediumista takaisin XL:ään. Silti onnistun uskottelemaan itselleni, että eivät muut varmaan edes huomaa pientä painonnousuani. Kunnes sitten näen kuvia itsestäni. Miten niistä voikin tulla niin paha mieli, vaikka todellisuus tulee vastaa aina vaa'alla käydessäni ja ihan kaikessa muussakin elämisessä. Jopa palapelin tekeminen on mahdottomuus, kun en jaksa seistä etukenossa pöydän yllä 10 minuuttia pidempään.
Painoa on nyt 105 kiloa ja painoindeksi melko tarkkaan 30. Siinä se nyt on. Koko karu totuus. Ja vaikka tämä blogi tosiaan keskittyykin lähinnä karkista vieroittautumiseen, on nämä numerot hyvä pitää esillä aina ajoittain. Onhan se kiva tietää miten ne kehittyvät fiilisten kanssa. Numeroille ei vaan tällä kertaa saa antaa liikaa valtaa. Toivottavasti olen oppinut.
Edit. Lisätään tähän nyt pieni kuvakollaasi kesästä 2008 kesään 2014. 120 -> 81 -> 105.
Kuudes päivä. Jatkoa ajatuksille.
Kuten aina, blogin ensimmäisinä päivinä kirjoittamisintoa riittää vaikka kuinka. Tuntuu, että ei ehdi kirjoittamaan tarpeaksi nopeasti saadakseen kaikki ajatukset ylös ennen kuin ne jäävät uusien ajatusten alle piiloon.
Eilisen avauksen jälkeen olo on kevyt ja suorastaan innostunut. Tästä tulee sekä fyysinen, että myös henkinen matka, jonka edetessä opin paljon itsestäni ja ympärilläni olevasta maailmasta.
Aloitetaan siitä ympäröivästä maailmasta. Päätettyäni tehdä blogista entistä julkisempaa ja julkaista avauksen myös Facebookissa, olin iloisesti yllättynyt tykkääjien määrästä. Osa teistä on seurannut edellistä projektiani vuosien 2008-2011 aikana, mutta osalle teistä tämä tämä on ihan uutta. Hitto, osa teistä ei edes tiedä, että olen ollut joskus vielä reilusti nykyistä isompi, 119,7-kiloinen kasa sokeria ja rasvaa. Kuvia tuolta ajalta taitaa edelleen löytyä Facebookista, käykäähän kurkkaamassa. Mutta te lukijat. Olen iloinen, että olette mukana kanssani. Aina saa kommentoida, jos siltä tuntuu.
Toinen huomio ympäröivästä maailmasta tuli jo kolmantena karkittomana päivänä. Kauppareissulla tajusin ekaa kertaa, miten houkuttelevia värejä koko karkkiosasto on täynnä. Jokainen pussi, aski, levy ja purnukka huutavat mukaan pääsyä. Heti tunsin klonkkumaisen pakottavan vedon sokeria notkuvia hyllyjä kohti. Mielen heikkous nauratti vielä tässä vaiheessa, mutta tulee aiheuttamaan suunnatonta vitutusta vielä tulevaisuudessa.
Sitten itseeni. Mietin, että mikä siinä karkissa aiheuttaa minulle addiktion kaltaisen reaktion? Yksi ainakin on se, että olen tottunut ruokkimaan karkilla väsymystä, kiukkua, harmitusta, sekä käyttämään karkkia itseni palkitsemiseen, lohduttamiseen ja jopa motivoimiseen. Karkin ensipuraisu on minulle sama kuin varmasti monille on ne ensimmäiset sauhut transatlantisen lennon jälkeen, tai viinalle persolle ihmiselle se päivän ensimmäinen olut. Alkukesästä näimme Töölönlahden rannalla sunnuntaikävelyllämme periklassisen suomalaisen alkoholin ystävän, joka piti kädessään ihaillen selvästi päivä ensimmäistä Koffiaan. Ilme, joka miehen kasvoille nousi ensimmäisen kulauksen valuessa kurkusta alas oli yht'aikaa onnellinen ja helpottunut. Silmät kiinni, syvä huokaus ja näkyvä kehon rentoutuminen. Minulla on varmasti täysin samanlainen ilme ja fiilis aina ensimmäisten karkien soljahtaessa kurkusta alas.
Alkoholistin kanssa eläneenä tunnistan sen pakottavan tarpeen saada jotain. Pienestä asti olen oppinut pelkäämään ja kunnioittamana alkoholia, jota varmasti käytänkin reilusti keskivertosuomalaista vähemmän. Nautin silti rehellisestä suomalaisesta humalahakuisesta juomisesta siinä missä ystävänikin, mutta päivittäiselle tai edes viikottaiselle tissuttelulle en ole koskaan suonut itselleni lupaa. Kaiken tämän tiedostaessani onkin hullua että en ole tunnistanut samaa piirrettä itsessäni, kun se koskee niinkin sosiaalisesti hyväksyttyä ainetta kuin sokeri. Ja vielä hullumpaa on se, että samat selitykset, perustelut ja tekosyyt joita sain alkoholistilta ovat olleet minulla monasti käytössä antaessani itselleni luvan ostaa ja syödä karkkia. Vaikka silloin kun nousen sängystä, puen päälleni ja ajan autolla 10 km päähän ABC:lle ostamaan karkkipussia.
Miten syvällä karkki sitten on elämässäni? Tätä kirjoittaessani mietin, että jos joku herättäisi minut keskellä yötä jonkin viidestä eniten käyttämäni ruokakaupan karkkihyllyjen välissä ja käskisi kerätä ostoskoriin Svengiaakkoset, Suffelipuffit, Maraboun maitosuklaalevyn, Pandan lakupussin, Aarrearkun ja Tuttifrutti-pussin, onnistuisi se nopeammin kuin kotiavaimen löytäminen seitsemän avaimen avainnipustani.
Aloittaessani laihduttamisen syyskuun 1. päivä vuonna 2008 pidin esimerkkinäni hyvää ystävääni Jussia, joka oli tehnyt saman muutaman vuoden aimmin. Samainen Jussi toimikoot taas esimerkkinä, armeijan jälkeen tuo päättäväisyyden esikuva ei ole käsittääkseni syönyt yhtään karkkia. Jos Fisherman's friendejä ei lasketa. Ja ainakaan minä en niitä karkiksi laske. Yök.
Pysykäähän kuulolla.
Eilisen avauksen jälkeen olo on kevyt ja suorastaan innostunut. Tästä tulee sekä fyysinen, että myös henkinen matka, jonka edetessä opin paljon itsestäni ja ympärilläni olevasta maailmasta.
Aloitetaan siitä ympäröivästä maailmasta. Päätettyäni tehdä blogista entistä julkisempaa ja julkaista avauksen myös Facebookissa, olin iloisesti yllättynyt tykkääjien määrästä. Osa teistä on seurannut edellistä projektiani vuosien 2008-2011 aikana, mutta osalle teistä tämä tämä on ihan uutta. Hitto, osa teistä ei edes tiedä, että olen ollut joskus vielä reilusti nykyistä isompi, 119,7-kiloinen kasa sokeria ja rasvaa. Kuvia tuolta ajalta taitaa edelleen löytyä Facebookista, käykäähän kurkkaamassa. Mutta te lukijat. Olen iloinen, että olette mukana kanssani. Aina saa kommentoida, jos siltä tuntuu.
Toinen huomio ympäröivästä maailmasta tuli jo kolmantena karkittomana päivänä. Kauppareissulla tajusin ekaa kertaa, miten houkuttelevia värejä koko karkkiosasto on täynnä. Jokainen pussi, aski, levy ja purnukka huutavat mukaan pääsyä. Heti tunsin klonkkumaisen pakottavan vedon sokeria notkuvia hyllyjä kohti. Mielen heikkous nauratti vielä tässä vaiheessa, mutta tulee aiheuttamaan suunnatonta vitutusta vielä tulevaisuudessa.
Sitten itseeni. Mietin, että mikä siinä karkissa aiheuttaa minulle addiktion kaltaisen reaktion? Yksi ainakin on se, että olen tottunut ruokkimaan karkilla väsymystä, kiukkua, harmitusta, sekä käyttämään karkkia itseni palkitsemiseen, lohduttamiseen ja jopa motivoimiseen. Karkin ensipuraisu on minulle sama kuin varmasti monille on ne ensimmäiset sauhut transatlantisen lennon jälkeen, tai viinalle persolle ihmiselle se päivän ensimmäinen olut. Alkukesästä näimme Töölönlahden rannalla sunnuntaikävelyllämme periklassisen suomalaisen alkoholin ystävän, joka piti kädessään ihaillen selvästi päivä ensimmäistä Koffiaan. Ilme, joka miehen kasvoille nousi ensimmäisen kulauksen valuessa kurkusta alas oli yht'aikaa onnellinen ja helpottunut. Silmät kiinni, syvä huokaus ja näkyvä kehon rentoutuminen. Minulla on varmasti täysin samanlainen ilme ja fiilis aina ensimmäisten karkien soljahtaessa kurkusta alas.
Alkoholistin kanssa eläneenä tunnistan sen pakottavan tarpeen saada jotain. Pienestä asti olen oppinut pelkäämään ja kunnioittamana alkoholia, jota varmasti käytänkin reilusti keskivertosuomalaista vähemmän. Nautin silti rehellisestä suomalaisesta humalahakuisesta juomisesta siinä missä ystävänikin, mutta päivittäiselle tai edes viikottaiselle tissuttelulle en ole koskaan suonut itselleni lupaa. Kaiken tämän tiedostaessani onkin hullua että en ole tunnistanut samaa piirrettä itsessäni, kun se koskee niinkin sosiaalisesti hyväksyttyä ainetta kuin sokeri. Ja vielä hullumpaa on se, että samat selitykset, perustelut ja tekosyyt joita sain alkoholistilta ovat olleet minulla monasti käytössä antaessani itselleni luvan ostaa ja syödä karkkia. Vaikka silloin kun nousen sängystä, puen päälleni ja ajan autolla 10 km päähän ABC:lle ostamaan karkkipussia.
Miten syvällä karkki sitten on elämässäni? Tätä kirjoittaessani mietin, että jos joku herättäisi minut keskellä yötä jonkin viidestä eniten käyttämäni ruokakaupan karkkihyllyjen välissä ja käskisi kerätä ostoskoriin Svengiaakkoset, Suffelipuffit, Maraboun maitosuklaalevyn, Pandan lakupussin, Aarrearkun ja Tuttifrutti-pussin, onnistuisi se nopeammin kuin kotiavaimen löytäminen seitsemän avaimen avainnipustani.
Aloittaessani laihduttamisen syyskuun 1. päivä vuonna 2008 pidin esimerkkinäni hyvää ystävääni Jussia, joka oli tehnyt saman muutaman vuoden aimmin. Samainen Jussi toimikoot taas esimerkkinä, armeijan jälkeen tuo päättäväisyyden esikuva ei ole käsittääkseni syönyt yhtään karkkia. Jos Fisherman's friendejä ei lasketa. Ja ainakaan minä en niitä karkiksi laske. Yök.
Pysykäähän kuulolla.
torstai 7. elokuuta 2014
Karkkilakko. Oikeesti? Minäkö? Jestas.
Takana on jo viisi päivää ilman karkkia. Viisi! Ihan uskomattoman monta, ottaen huomioon viime vuosien kulutuksen. Eikä juuri lainkaan vieroitusoireita. En ymmärrä.
Myönnetään, että jäähyväisviikko oli dekadenteinta karkilla sikailua mitä olen varmaan ikinä tehnyt, mutta se vain vahvisti oloa siitä, että nyt se tie on nähty. Onko lopullisesti, sen vain aika tulee näyttämään.
No sitten nämä peruskysymykset.
Miksi? En tiedä. Ei vaan ole enää fiilis. kolmestakymmenestäviidestä ja 3/4 elinvuodesta noin 23 on mennyt karkinhuuruisessa sokeripöhnässä. Pahe, joka on aina ollut ainoa todellinen addiktioni. Sokeri, tuo puhtaan valkoinen onnen tuoja.
Miten? Lakkaan vaan ostamasta ja syömästä. Marjojen syöminen on näin loppukesästä hyvin korvannut karkit, samoin tarvittaessa jauhan purkkaa.
Tavoitteet? Elää ensin ilman karkkia, sitten seuraavana tulilinjalla ovat kaikki muut sokerimähmät, kuten jätskit, pullat, keksit, jne. Näihin toissijaisiin en kuitenkaan ole koskaan ollut niin koukussa, että olisin lähtenyt keskellä yötä etsimään avointa huoltoasemaa, joka myisi minulle fiksin.
Viimeisen kolmen vuoden aikana olen onnistunut palauttamaan 24 kiloa pudottamastani 38:sta takaisin vyötärölleni ja lopettamaan aktiivisen liikunnan kokonaan. Tavoitteenani on nyt palauttaa tuo muutaman vuoden takainen kunto ja energisyys takaisin. Näitä kahta projektia ei kuitenkaan saa liittää liian tiiviisti toisiinsa, ne ovat toisistaan itsenäisiä. Tiedän, että liikunta tuo iloa ja voimaa elämääni, nyt pitää vaan saada itseni aktivoitua. Ja vaikka sokerin raju vähentäminen varmasti edesauttaa jaksamista ja jopa laihtumista, en silti halua mitenkään seurata näitä kahta asiaa yhdessä. Tämän blogin aiheena on nimenomaan kamppailuni karkkia vastaan, johon tietenkin liittyy myös muu elämäni, jonka osa tuo liikunnan uudelleen löytäminen on.
Miksi blogi? Aikaisempia treeniblogeja kirjoittaessani olen aina ajatellut, että julkisesti edistymiseni esittely luo minulle pakottavaa painetta jaksaa tehdä aina kaikki päättämäni harjoitukset ja ruokailut suunnitellusti. Osittain tuo on toiminutkin, mutta ainaoastaan silloin kun motivaatiota on muutenkin. Motivaation luojana blogi ei minulla toimi, päinvastoin. Sen tuoma lisästressi vain anto syyn lopettaa nopeammin. Miksi rypeä itseinhossa, jos se voi yksinkertaisesti lopettaa luovuttamalla?
Nyt kuitenkin ajatus tuli ihan muualta. Jostain syystä tänä aamuna huomasin muistelevani Nikki Sixxin Heroin Diaries-kirjaa, jossa Sixx julkaisee ja avaa taustoja 80-luvun puolivälissä kirjoittamiaan päiväkirjoja, joissa keskeisenä tekijänä on Sixxin heroiiniriippuvuus ja siitä irti pääseminen. Mietin, että vain suoritteiden ja tavoitteiden saavuttamisesta kirjoittamisen sijaan keskittyisinkin tällä kertaa kirjaamaan fiiliksiäni karkkilakon (vai karkittoman loppuelämän?) etenemisessä. Ei paineita, ei mitään mitattavia välitavoitteita, ei aikataulua, ainoastaan yksi päämäärä. Elää hetki toisensa perään ilman karkkia.
Tervetuloa mukaan matkalle. 3.8.2014 - ?
Juha
Myönnetään, että jäähyväisviikko oli dekadenteinta karkilla sikailua mitä olen varmaan ikinä tehnyt, mutta se vain vahvisti oloa siitä, että nyt se tie on nähty. Onko lopullisesti, sen vain aika tulee näyttämään.
No sitten nämä peruskysymykset.
Miksi? En tiedä. Ei vaan ole enää fiilis. kolmestakymmenestäviidestä ja 3/4 elinvuodesta noin 23 on mennyt karkinhuuruisessa sokeripöhnässä. Pahe, joka on aina ollut ainoa todellinen addiktioni. Sokeri, tuo puhtaan valkoinen onnen tuoja.
Miten? Lakkaan vaan ostamasta ja syömästä. Marjojen syöminen on näin loppukesästä hyvin korvannut karkit, samoin tarvittaessa jauhan purkkaa.
Tavoitteet? Elää ensin ilman karkkia, sitten seuraavana tulilinjalla ovat kaikki muut sokerimähmät, kuten jätskit, pullat, keksit, jne. Näihin toissijaisiin en kuitenkaan ole koskaan ollut niin koukussa, että olisin lähtenyt keskellä yötä etsimään avointa huoltoasemaa, joka myisi minulle fiksin.
Viimeisen kolmen vuoden aikana olen onnistunut palauttamaan 24 kiloa pudottamastani 38:sta takaisin vyötärölleni ja lopettamaan aktiivisen liikunnan kokonaan. Tavoitteenani on nyt palauttaa tuo muutaman vuoden takainen kunto ja energisyys takaisin. Näitä kahta projektia ei kuitenkaan saa liittää liian tiiviisti toisiinsa, ne ovat toisistaan itsenäisiä. Tiedän, että liikunta tuo iloa ja voimaa elämääni, nyt pitää vaan saada itseni aktivoitua. Ja vaikka sokerin raju vähentäminen varmasti edesauttaa jaksamista ja jopa laihtumista, en silti halua mitenkään seurata näitä kahta asiaa yhdessä. Tämän blogin aiheena on nimenomaan kamppailuni karkkia vastaan, johon tietenkin liittyy myös muu elämäni, jonka osa tuo liikunnan uudelleen löytäminen on.
Miksi blogi? Aikaisempia treeniblogeja kirjoittaessani olen aina ajatellut, että julkisesti edistymiseni esittely luo minulle pakottavaa painetta jaksaa tehdä aina kaikki päättämäni harjoitukset ja ruokailut suunnitellusti. Osittain tuo on toiminutkin, mutta ainaoastaan silloin kun motivaatiota on muutenkin. Motivaation luojana blogi ei minulla toimi, päinvastoin. Sen tuoma lisästressi vain anto syyn lopettaa nopeammin. Miksi rypeä itseinhossa, jos se voi yksinkertaisesti lopettaa luovuttamalla?
Nyt kuitenkin ajatus tuli ihan muualta. Jostain syystä tänä aamuna huomasin muistelevani Nikki Sixxin Heroin Diaries-kirjaa, jossa Sixx julkaisee ja avaa taustoja 80-luvun puolivälissä kirjoittamiaan päiväkirjoja, joissa keskeisenä tekijänä on Sixxin heroiiniriippuvuus ja siitä irti pääseminen. Mietin, että vain suoritteiden ja tavoitteiden saavuttamisesta kirjoittamisen sijaan keskittyisinkin tällä kertaa kirjaamaan fiiliksiäni karkkilakon (vai karkittoman loppuelämän?) etenemisessä. Ei paineita, ei mitään mitattavia välitavoitteita, ei aikataulua, ainoastaan yksi päämäärä. Elää hetki toisensa perään ilman karkkia.
Tervetuloa mukaan matkalle. 3.8.2014 - ?
Juha
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)